The LiederNet Archive
WARNING. Not all the material on this website is in the public domain.
It is illegal to copy and distribute our copyright-protected material without permission.
For more information, contact us at the following address:
licenses (AT) lieder (DOT) net

Svartsjukans nätter

Language: Swedish (Svenska)

O dröm, o himmelskt ljufva dröm! Om dig
skall jag för nejdens kala fjällar tala,
tills deras missljud-vanda echo glömma
de rop af smärta, dem de hört af mig,
och vänja sig att af sig sjelfva stamma
den häpne vandrarn glädje blott till mötes. –
Så sakta då, o skog, din tysta susning!
Och hämma, bäck, ditt muntra språng en stund!
Och, klippor, höjen edra gråa hjessor!
Och, nejdens alla andar, hören – hören!
 
Det var en qväll, en nordisk sommarkväll,
en qväll, då solen icke går till hvila
vid hjordens barm, men kysser henne blott,
och skyndar åter opp till dagens fröjder;
det var en qväll, – den vida vestern låg
och dvaldes i ett haf af guld och saffran,
och öfver österns gröna kullor summo,
likt rosengårdar i det stilla blå
de skära, purpurstänkta molnens flockar.
 
I dagg och vällust låg naturen stum,
och jag – jag vandrade bland hennes under,
stum såsom hon. Jag kände ingen sorg,
men medvetslös uti mitt hjerta bodde
ett stilla qval ändå, som jägarns lod
i örnens sönderskjutna sida dröjer.
Men när han sitter se’n på klippans spets’
och mänger dagens strålar der med blod,
då känner han uti sin barm  en plåga,
men vet ej, hvarifrån den kom, och när
den slutas; så med vemod, som jag ej
begrep, en gåta för mig sjelf, jag gick
på fältets fägring, vacklande och sluten.
 
När hastigt, fjerran från, ett sakta ljud,
som af en lutas lätt berörda strängar,
i samklang  döende, mitt öra hann.
Jag lyssnade.  – Ännu en ton, ännu
en suck af andarne i lutans boja,
och se’n ett lugn, en stillhet överallt,
lik lugnet på den qvällbelysta fjärden,
och vattnets dallring byts till spegelglans.
 
På en gång skingrades min smärta nu,
och jag var lätt till mods igen som blomman,
när fästets källor flödat ut  och hvalfvet
ånyo mot den tårbestänkta klarnar,
men medvetslös, som blommans, var min fröjd.
En sorglös trånad dref mig mot den nejd,
ifrån hvars famn de milda ljuden kommo.
Jag skyndade, som lyft af vingar, dit
och lyssnade, och lyssnade ånyo.
 
Så kom jag till en park, der stam vid stam
mot ljusens pilar höjde gröna sköldar,
och ingen fläkt af aftonvinden hann
den friska helgedomens svala skymning.
Det syntes icke  menskospår i den,
ej spår af dessa fräcka sköflarhänder,
som sätta konstens stela krona opp
uppå ruiner af naturens fägring.
 
I blomning stod der hvarje ört på marken,
i sommarskrud stod varje träd:– en flock
af luftens fjäderklädda barn allenast
satt drömmande emellan löfven der,
och sången slumrade på deras tungor.
Jag stannade, jag visste  icke mer
af någon lidelse, af någon tanke;
mitt väsen var som skeppet är på hafvet,
när ingen svallvåg mot dess sida slår
och ingen vind dess slappa segel fyller.
 
Men nu – nu klang en himmelsk ton igen,
och plötsligt ljödu lutans alla strängar
en rik, högtidlig harmoni, som snart
melodiskt fylldes af en qvinnostämma.
Hvad nyss var sänkt i sömn, spratt opp på nytt:
Hvar fogel öppnade sin näbb till sång,
hvart löf i parken skälfde, och ett regn
af dagg föll dallrande af varje blomma.
Och jag, jag hörde rösten mig så nära
och kände den, – och det var Minnas röst.
 
Men stod du en gång, svept i dimmans flor,
på kullens spets, af våren famnad,
och drack en rosenånga, fast du ej
de röda skålar såg, hvarur den flödde,
och badade i värme dina lemmar,
fast värmens källa doldes för din blick,
och såg du då en flyktig storm förjaga
den lätta dimman, såg du berg och dal
förtroligt träda fram ur formlösheten,
och såg du då med klara ögon glad
de vänner, som din vällust nyss beredde;
då vet du, hvad jag var och hvad jag blef
det ögonblick, jag Minnas stämma hörde.
Ty hvad jag lidit, hvad i långa år
jag njutit såsom ljuft och tänkt som sällt,
stod i förklarad glans inför min själ,
och kärleken gick som sol deröfver.
 
Förbannad från mitt hjärtas ljusa Eden
var dock en enda tanke – var dock den:
Att Minna, Minna ägdes af en annan.
Jag kände blott min sällhet, visste blott
att hon och jag i verlden fanns – ej annat,
när jag i jublande förtjusning sprang
den korta väg, som skilde oss ännu,
och föll på böjda knän vid hennes fötter.
 
Men hon, ej skrämd, ej öfverraskad, såg
så ömt förtroligt leende på mig,
som om jag länge stått hos henne redan;
hon såg, som barnet på sin engel ser,
när modern bäddat vaggan mjuk och drömmen
då genast leder fram den välbekante.
 
Ej ljöd dock lutan mer. Det byttes ej
ett brutet ord, en vingad suck af oss:
Men på den lätta brygga, begges blickar
emellan våra hjertans himlar slogo,
gick kärleken, i tusen former klädd,
att vexla njutningar och vexla boning.
 
Tills, famn ej mera skild från famn, och mun
ej stängd från mun, jag låg i hennes armar
och kände svallningen af hennes barm,
och drack dess tårbestänkta kinders dagg
och domnade af vällust bort – och väcktes.


Translation(s): FIN

List of language codes

Submitted by Erkki Pullinen

Authorship


Musical settings (art songs, Lieder, mélodies, (etc.), choral pieces, and other vocal works set to this text), listed by composer (not necessarily exhaustive)

Available translations, adaptations or excerpts, and transliterations (if applicable):

  • FIN Finnish (Suomi) (Erkki Pullinen) , "Mustasukkaisuuden öitä", copyright © 2018, (re)printed on this website with kind permission


Text added to the website: 2018-06-13.
Last modified: 2018-06-13 12:39:44
Line count: 119
Word count: 839

Gentle Reminder
This website began in 1995 as a personal project, and I have been working on it full-time without a salary since 2008. Our research has never had any government or institutional funding, so if you found the information here useful, please consider making a donation. Your gift is greatly appreciated.
     - Emily Ezust

Mustasukkaisuuden öitä

Language: Finnish (Suomi) after the Swedish (Svenska)

Oi uni, taivaallisen suloinen uni! Sinusta
minun täytyy kertoa puuttomille tuntureille,
kunnes niiden riitasointuihin tottunut kaiku unohtaa
tuskanhuudot, jotka on minulta kuullut,
ja totuttelee itse toistamaan hämmentyneen
vaeltajan ilonpurkauksia hänet kohdatessaan. –
Hillitse toki, metsä, hiljaista suhinaasi!
Ja puro, unohda hetkeksi hilpeä juoksusi!
Ja, kalliot, kohottakaa harmaat huippunne!
Ja lähiseudun kaikki henget, kuunnelkaa – kuunnelkaa!
 
Oli ilta, Pohjolan kesäilta,
ilta, jolloin aurinko ei käy levolle
maa-emon syliin, vaan tyytyy suutelemaan häntä,
ja kiiruhtaa taas ylös päivän riemuihin;
oli ilta, – aava länsi lepäsi
ja uinui kulta– ja saframimeressä,
ja idän vihreiden kukkuloiden yllä uivat
kuin ruusutarhat tyvenessä sinessä
kirkkaiden purppuraläikkäisten pilvien laumat.
 
Kasteesta nauttien ja mielihyvää tuntien luonto oli vaiti,
ja minä – minä vaelsin sen ihmeiden keskellä,
yhtä vaiti kuin sekin. Surua en tuntenut,
mutta tiedostamattani asui sydämessäni
mykkä tuska, joka metsästäjän luodin tavoin
pysyy kotkan rikkiammutussa kyljessä.
Mutta kun se sitten istuu kallion huipulla
ja sekoittaa siellä vertaan auringonsäteisiin
silloin se tuntee rinnassaan tuskaa,
mutta ei tiedä, mistä se johtuu, eikä
milloin se loppuu; niin minäkin täynnä kaipuuta,
jota en ymmärtänyt, arvoitus se minulle oli,  hoipuin
itseeni sulkeutuneena kukoistavalla vainiolla.
 
Äkkiä kuulin jostain kaukaa hiljaista ääntä,
kuin joku olisi kevyesti näppäillyt luutun kieliä,
soinnukkaana se kantautui korviini ja kuoli pois.
Minä kuuntelin. – Vielä uusi sävel, vielä
luutun kahlitsemien henkien huokausta,
ja sitten vain rauhaa, hiljaisuutta kaikkialla,
niin kuin illan valossa kylpevällä ulapalla,
kun veden liike vaihtuu peilipinnan hohteeksi.
 
Yhdellä iskulla haihtui tuskani pois,
mieleni oli taas kevyt kuin kukallakin,
kun taivaankannen lähteet ovat vuotaneet kuiviin
ja taivas kyynelten jälkeen kirkastuu,
mutta tiedostamatonta oli iloni, niin kuin kukankin.
Huoleton kaipuu ajoi minua kohti seutua,
jonka sylistä nuo suloiset äänet tulivat.
Kiiruhdin sinne kuin siivillä
ja kuuntelin, ja kuuntelin uudestaan ja uudestaan.
 
Niin saavuin puistoon, jossa puut vieri vieressä
kohottivat vihreät kilpensä torjumaan valon nuolia,
eikä iltatuulen henkäys yltänyt
raikkaan pyhäkön viileään hämärään.
Mitään merkkejä ihmisen läsnäolosta ei siellä näkynyt,
ei jälkeäkään röyhkeistä, raiskaavista käsistä,
jotka asettavat töidensä jäykän kruunun
kukoistavan luonnon raunioille.
 
Kaikki kasvit kukkivat parhaimmillaan,
kaikki puut koreilivat kesäisessä juhla-asussaan –
ilman höyhenpukuisten lasten parvi
istui siellä unelmoiden lehvien keskellä,
ja laulukin torkahti niiden kielillä.
Minä pysähdyin, en enää tiennyt mistään
kärsimyksestä, mieleni oli tyhjä ajatuksista;
tunsin olevani kuin laiva merellä,
kun mikään hyökyaalto ei lyö sen kylkeen
eikä mikään tuuli täytä sen velttoja purjeita.
 
Mutta nyt – nyt soi taas se taivaallinen ääni,
ja äkkiä helisivät luutun kaikki kielet
rikasta, juhlavaa harmoniaa, johon pian
yhtyi naisäänen melodia.
Mikä äsken oli vajonnut uneen, säpsähti hereille:
Jokainen lintu avasi suunsa laulaakseen,
puiston jokainen lehti vavahti, ja sateena
valui maahan kastetta kaikista kukista.
Ja minä, minä kuulin äänen niin läheltä
ja tunsin sen, – se oli Minnan ääni.
 
Mutta jos kerran olet seissyt sumun viittaan käärittynä
kukkulan laella, kevään syleilemänä
juopunut ruusuntuoksusta, vaikka et
nähnytkään punaisia maljoja, joista se virtasi
ja kylvettänyt jäseniäsi lämmössä,
jonka lähde oli piilossa katseeltasi,
ja nähnyt ohimenevän myrskyn karkoittavan
kevyen usvan, nähnyt vuoren ja laakson
vaivihkaa kasvavan esiin muodottomuuden keskeltä,
ja kirkkain silmin iloisena
ystävät, jotka olivat äsken tuottaneet sinulle mielihyvää,
silloin ymmärrät, mikä olin ja millaiseksi muutuin
samalla hetkellä, kun kuulin Minnan laulavan.
Sillä mitä olinkaan kärsinyt, mitä näinä pitkinä vuosina
suloisena nauttinut ja kokenut autuaalliseksi,
olikin kirkastunut hohteeksi sielussani,
ja rakkaus kulki korkealla kuin aurinko.
 
Sydämeni valoa tulvivasta Paratiisista karkoitin
vain yhden ainoan ajatuksen:
Että Minna, Minna kuului jollekin toiselle.
Minä tunsin vain oman autuuteni, tiesin vain, että
hän ja minä olimme tässä maailmassa – en muuta,
kun riemusta haltioituneena juoksin
sen lyhyen matkan, joka vielä meidät erotti
ja lankesin polvilleni hänen jalkojensa juureen.
 
Mutta hän ei pelästynyt, ei hämmästynyt, vaan
katsoi minua niin hellän luottavaisesti hymyillen,
kuin jo kauan olisin ollut hänen luonaan;
hän katsoi minua niin kuin lapsi suojelusenkeliään,
kun äiti on sijannut kehdon pehmeäksi ja unessa
saa kohdata sen vanhan tutun.
 
Luuttu ei enää soinut. Emme vaihtaneet
ainuttakaan sanaa, emmekä huokaustakaan:
Mutta pitkin kevyttä siltaa, jonka katseemme
olivat sydäntemme taivaiden välille rakentaneet,
kulki Rakkaus tuhansissa muodoissaan,
valmiina vaihtamaan hyväilyjä ja asuntoakin.
 
Niinpä sylit eivät enää karttaneet toisiaan eikä suu
torjunut suuta, minä lepäsin hänen käsivarsillaan
ja tunsin hänen povensa aaltoilun,
ja join kyynelten kastetta hänen poskiltaan
vaivuin intohimon valtaan – ja heräsin.


IMPORTANT NOTE: The material directly above is protected by copyright and appears here by special permission. If you wish to copy it and distribute it, you must obtain permission or you will be breaking the law. Once you have permission, you must give credit to the author and display the copyright symbol ©. Copyright infringement is a criminal offense under international law.

Authorship

  • Translation from Swedish (Svenska) to Finnish (Suomi) copyright © 2018 by Erkki Pullinen, (re)printed on this website with kind permission. To reprint and distribute this author's work for concert programs, CD booklets, etc., you must ask the copyright-holder(s) directly for permission. If you receive no response, you must consider it a refusal.

    Erkki Pullinen. Contact:
    <erkki (DOT) pullinen (AT) uniarts (DOT) fi>


    If you wish to commission a new translation, please contact:
    licenses (AT) lieder (DOT) net
    (licenses at lieder dot net)




Based on

 

Text added to the website: 2018-06-13.
Last modified: 2018-06-13 12:47:12
Line count: 119
Word count: 683