Laulua V. A. Koskenniemen runoihin , opus 23

1

On suuri sun rantas autius,
sitä sentään ikävöin: --
miten villisorsan valitus
soi kaislikossa öin...

Joku yksinäinen, eksynyt,
joka vilua vaikeroi,
jok' on kaislikossa kierrellyt
eik' emoa löytää voi.

Sun harmajata aaltoas
olen katsonut kyynelein:
ens surunsa itkenyt rannallas
mun on oma nuoruutein.

On syvään sun kuvasi painunut
ja sitä ikävöin.
Olen villisorsaa kuunnellut
ma siellä monin öin...

2

Iltaruskon loimu läikehtii,
hetkeks veden pintaan vielä jää se.
Venhe valkamassa uneksii
ulapoista, joit'ei koskaan nää se.

Ja ma iltaruskoon katselen
ja ma olen sairas ikävästä
kaikkeen, jota koskaan saa ma en,
kaikkeen, joka katos elämästä.

Tutut aitat jo kaikki unelmoi,
koko kylä uinailee.
Vain joelta hanurin soitto soi
ja verkkaan loittonee.

Kaikk' elämän äänet on kuolleet pois
yön helmaan lumotun.
Jos mun murheeni muistotkin vaieta vois
ja sydämeni mun!

Iltarusko jo sammunut on nukutin lapseni
 . . . . . . . . . .

— The rest of this text is not
currently in the database but will be
added as soon as we obtain it. —

En ma tiennyt kun sun luota läksin
 . . . . . . . . . .

— The rest of this text is not
currently in the database but will be
added as soon as we obtain it. —

Sinä hyöky hurja ja vaahtopää,
lyöt kohden sä louhikoita,
et koskaan taistosta lepoon jää,
sa vaikka et mitään voita.

On louhikko harmaata kiveä,
se on sun surmasi kerta,
et murtaa voi sa sen kylkeä,
se ylväänä uhmaa merta.

Sinä hyöky, mi hurjana rynnistät
ja kuolet kiviä vasten,
sinä ymmärrät, sinä ymmärrät
elonleikkiä ihmislasten.