Sun muistan uneksivin vainioin
ja yksinäisin, unhoitetuin taloin,
kun taivas aamun kirkastunein valoin
sun ylläs kaartui koittehessa koin.

On ympärilläs korvet rämein, soin.
Sun viljavainiosi keskeen saloin
on sukupolvet luoneet aukein aloin
maan kamarahan tarmoin, taisteloin.

Sun kuinka koskaan jättää saatoinkin
ma kesän valoon, talven pimeihin,
miss' unhoittuneet kummut kohoavat

ja maasta huutaa tomu vainajain:
«ei sillä kotoa, ei kansaa lain,
ken pettänyt on isäin muistot, tavat!«