Rakastavat I

Minun majani on erämaan laidassa.
Sen on nähnyt vain aurinko,
joka nousee aavikon hiekasta,
sen ovat nähneet villien gasellien
ja lintujen ihanat silmät.
Siellä hengittää minun nuoruuteni
onnellisena kuin  kukka,
jonka kuvussa kastepisara
heijastaa tähteä.

Olen vain pieni tyttö
sinun kuumien silmiesi edessä,
joiden katse on kaikkia hyväilyjäsi polttavampi.
 
Vain surullinen sydämeni
on minulla annettavana,
mutta varjoni liukuu huumaantuneena
sinun jalkojesi yli.
Hiljaisena rakkaudesta
katselen kasvojasi,
oi minun musta jumalani,
ja punaisen lippaan lailla
kätkee sydämeni helmiketjua,
päiviä ja öitä,
jotka olet minulle antanut.

Mutta jos sinä minuun väsyneenä
suljet silmäsi,
olen katoava hiljaisemmin
kuin aamutaivaalta tähdet.

Katso, aurinko, minun sydäntäni!
Se on kuin pieni, punainen temppeli.
Täytä, aurinko, kultaisella silmälläsi
riemuitseva temppeli!
 
Sydämeni jumala,
kuinka sinua rakastan!
Olen edessäsi vaiti, pakahtuvana
kaikki sanat unohtaneena.
 
Aurinko, ole ihana, kultainen huuto,
minun rakkauteni riemuhuuto,
valkoisen kuoron suuri hymni
punaisen temppelin kukitetulla alttarilla!

Kaikkien rajujen hyväilyiden muistot
ovat pudonneet päivien taa.
 
Mutta kerran
suutelit hiljaa otsaani
lähtiessäsi luotani
lempeässä lumisateessa.
Ja ympärillämme oli valkoinen hellyys
niin ihana, niin itkettävä.
 
Sen hetken muisto
puhkeaa sinisinä iltoina
kuin hiljainen kukka
täynnä särkyvää tuoksua,
ja sydämeni täyttää
vain värisevä hyvyys.

Olin sinulle outo kukka,
seisoin katsoen iltaan
ja odotin rakkautta.
 
Sinä suutelit silmiäni,
sinä lauloit kukkuloilla:
”Olet enemmän kuin rakas.”
Mistä tiesin säveleen vääräksi?
Mistä tiesin käärmeensydämesi?
Pois, mene pois!
 
Heitin sydämeni öiseen metsään.
Voi tätä valitusta!
Kaikki puut huutavat nimeäsi,
joka kerran oli minulle onnen saari.