Lauluja köyhyydestä

Eikö kärsimykselleni tule koskaan rajaa?
Liian vahva on elämänlankani.
Tahdon paeta näitä iskuja,
maahan, jossa on mustien kukkien rauha.
Nauran teatraalisuuttasi, oi kohtalo:
on hullua paloitella kirsikkaa jättiläisen miekalla.
Miksi vihaat sydäntäni,
miksi silvot sen kuin vihollisen?
Näetkö sydämeni aurinkona,
joka nousee julmuutesi yli?

Talvi on jälleen tullut –
 
Jos olisin nuori,
kenties laulaisin
maan mustasta maljasta,
täynnä lumikukkien viileyttä,
kenties tähtien kaste
kimaltaisi lauluni yönsinisellä niityllä.
 
Mutta paleltuneet ovat nuoruuteni laulut.
Lauluni on köyhä ja uupunut,
kuin vaimo,
joka kyhmyisin, sinistynein käsin
poimii risuja
hataran majansa tuleen.
 
Kierrän niukan leipäni rataa,
kalseaa kuin vankilan piha.
Aistini, ajatukseni ovat karheat työstä.
 
Talvi on tullut,
hädän kiristäjä,
puutteen lasten viimaruoskainen kiduttaja.
Mutta pihlajat loimuavat
kuin viestiroviot.

Levottomina kiertävät ajatukset maata
kuin linnut palavaa pesäpuuta.
Hävityksen, nälän, paon tiet
johtavat koteihin kautta maan.
 
Siellä olisi ihmisen
ollut hyvä elää
kasvin lailla hiljaa
suonissa tuleentuvien peltojen rauha.
Sukeltaa aamujen kastemaljaan,
kuohua väkevästi kesän auringon alla,
liukua syyspäivän hopeansineen.
Laulaa laulu rakkaudesta,
lasten ilosta ja ihmetyksestä.
 
Tuskan mustissa liekeissä,
valitusten meressä
karaistuvat kärsivälliset sydämet,
terästyvät viljelijäin siunaavat kädet
kumeaan uhkaan,
puhdistavaan hävitykseen.
 
Ajatukset kiertävät maata
kuin linnut palavaa pesäpuuta
tähyten pesien tuhoojia,
huutaen taistelun kovan laulun.

Ruumiini on ollut vankila.
Nyt lyön sen rikki.
 
Vapauden huikaiseva taivas jo näkyy.
Voi tuulet, teissä on kaukaisten auringonnousujen tuoksu!
 
Pois, pois yli tuskan maan,
pois kehästä planeettain!
Maa ei kuule riemuhuutoani,
olen liian kaukana.

Kroppen blev mig till ett fängelse.
Nu jag det bryter.
 
Friheten är blindande och himmelen re’n synes.
O vindar, doftande bringen i soluppgångarnas hälsning!
 
Bort, bort över smärtans jord,
bort ur planeters kretsgång!
Jorden hör ej mina glädjesånger,
jag är redan fjärran. 

Suuri talo helisee kuin soittorasia,
etelämeren lauluja, tanssin rytmiä,
hempeitä lauluja rinnan marssien kanssa.
 
Ikkunoista kurkottavat ihmiset,
katsovat merelle oudoin silmin,
kuuntelevat askeleita kadulla,
uneksivat juhlista, kauniista sydämistä,
onnesta, joka ei tule.
 
Kalliolla vastapäätä kulkee kädetön nuorukainen
lakkaamatta tuijottaen merelle.
Tyhjät hihat lepattavat kuin voimattomat siivet.