Rakastavat III

Kuu liukuu esiin
kuin valaistu laiva
kultaisin, käyrin keuloin.
 
Kauan sitten
tulit luokseni surullisena
ja pyysit sydäntäni.
 
Nyt se on käsissäsi,
pieni sydämeni.
Mutta kuinka julmat
ovat suuret, kauniit kätesi!
Nostan kuolevat käteni kohti kuuta,
joka liukuu ohi kuin valaistu laiva.
 
Sinä olit unohtanut antaa sydämesi minulle.

Olet meri, rakastettuni,
olen ranta, joka ei voi paeta.
Synkässä uhmassa
kuljit tietäsi ylitseni.
Vaelsit vieraille rannoille
petollisena ja julmana.
 
Epätoivo oli niin kuin sumu ylläni,
sydämeni voima loppui,
en tiedä, mistä elin.
Silloin palasit säihkyvänä
hukuttavin merensilmin,
suutelit jalkojani,
lauloit: ”Sinä ainoa.”
 
Tuhannesti jo kirosin sinut,
tuhat kertaa anteeksi annoin.

Kun seisoin taas edessäsi,
kun näin taas silmäsi,
oli minun niin outo olla.
Niin ihanasti hämmentyy kai kukka metsässä
puhjetessaan yöhön,
joka on auringon odotusta täynnä.

Kun ei minulla muuta ole,
sopertelen nimeäsi hämärissä,
hymyilen ja sopertelen nimeäsi.
 
Se on kuin elävä olento,
lämmin, lepertelevä lapsi,
jota elätän punaisen suuni verellä
hymyillessäni hämärässä
ja sopertaessani nimeäsi.
 
Mutta silmistäni vuotaa
tietämättäni kyyneleitä.

Då jag intet annat äger,
viskar jag ditt namn för mig,
leende jag viskar ditt namn namn för mig.
 
Det är som en levande varelse,
som ett barn som leker i famnen,
och jag matar det med min muns röda blod
leende i skymningsstunden
och viskar sakta ditt namn för mig.
 
Men ur ögat faller,
utan att jag vet, tårar.

Nyt katkesi viime köysi,
köysi hohtava rakkauden.
Olen aamun rannalla vapaa
ja autuas ihminen.
 
Sinut, aurinko, lautakseni
taivaan valkeaan virtaan saan.
Kuin lumotut linnut valoon
me syöksymme Jumalaan.