Rakastavat IV

Tänään kulki ratsastaja majani ohi,
kuin valkoinen liekki oli hänen hevosensa.
Hän katsoi minua mustin silmin,
ne olivat kuin yöllinen metsä,
joka palaa.
 
Särjin tänään kauneimman ruukkuni,
itkin sitä katkerasti.

Yöllä on varmaan joku jumala
kulkenut puutarhassani:
Kaikki unikot ovat auenneet.
Tuskin uskallan astua ulos,
pelkään palavani pienissä liekeissä.
Linnunlaulun huumaava helinä
kuin salaisen suihkulähteen pisarat
putoaa helmeillen ylitseni.
Oi aavikon tuuli,
vie kauas minun itkevä ja naurava sydämeni!

Heräsin askeliin.
Joku seisoi ovellani
ääneti katsellen minua.
Näin vain mustien silmien huumaavan tulen.
Täynnä ihanaa kauhua
tahdoin paeta, tahdoin syöksyä pimeään,
ennen kuin koko olemukseni
oli palanut tuhkaksi.
 
Silloin hän puhui,
ja minä kumarruin hänen sanojensa alle,
kätkin pääni, taivuin kuin puu,
kun kuuma samum käy ylitse.
 
”Näin sinut erämaahan lähtiessäni.
Siitä saakka on sydämeni ollut kuin janoinen eläin.
 
Sinä olit ainoa lähde,
sinä olit tuoksuva virta.
Koko erämaa lauloi sinusta.”
 
Huusiko joku aavikolla riemusta tukehtuvana?

Kuulitko, armaani,
tuuli kulki laulaen helisevästi
aivan poskiemme välitse!
Sen ei ole suurempi kuin meidän.
 
Laula minulle laulu merestä,
joka hengittää suurten tähtien alla,
sillä pelkään silmieni palavan,
jos niitä yhä suutelet.
 
Kun sinä laulat
näen rakkautemme meren,
jossa ajelehdimme,
tähtien kuvajaiset värisevät jäsenillämme.
 
Tuhat vuottako jo liu’uimme näin
vaiko vain tähden sammumishetken?

Seison nojaten nuoren gasellin kaulaan.
Katselemme, kuinka puolikuu kohoo
mustien vuorten takaa.
Se on kuin kylvystä nouseva jumalatar,
joka kietoo jalkansa
ohueen pilveen.
Sen alla on suuri erämaa vaiti.
Satakieli on virittänyt pienen tamburansa,
sen laulu leijaa kuin hopearihma
sinistä kupua kohden.
Kaikki tähdet ovat pysähtyneet kuuntelemaan.