On liian köyhät kukkaset mainehen
ja liian kalvas loisto on laakerin.
  Niit' ällös urholle sa tarjoo:
sankarin sielu ei leluja kaipaa.

Te kamartukaa nurmikot, urhojen
ei haudat pyydä katsetta kulkijan.
  Ne maahan tallattakoon kerran,
vainiot yllänsä aaltoelkoon.

Ei impein lempi, äitien kyynelet,
ei siunaukset heimon ja lapsien,
  ei runoilijan lauluninto
sankarin tekoa pyhittää voi.

Kas korkeampi kunnia urhon on,
ei kuolemattomuutta hän pyytänyt,
  jonk' antaa jälkipolven maine:
nimien kulta on katinkultaa.

Te nimettömät sankarit, jotka nyt
jo ootte kaikki kuolohon käynehet,
  te, jotka jäätte unholahan,
mistä ei paluun polkua johda,

te nimettömät vainajat, teidän on
se kuolemattomuus, jota viedä voi
  ei kiittämätön jälkiaika:
tekonne kuolematon elää.

Ei konsanansa kuole hän kokonaan,
ken eestä korkeamman on uhrannut,
  mit' oli kallihinta hälle,
uhrannut vilpittömin mielin.

Hän ain' on elävä ajasta aikahan,
hän astuu vuosisatojen armeijaan,
  jok' kulkee ihanampaa kohti
aikaa, suurempata kuin meidän.

On liian köyhät kukkaset mainehen
ja liian kalvas loisto on laakerin.
  Niit' ällös urholle sa tarjoo.
Urhon on kunnia korkeampi.