Kiitos, elämä, antisi eestä,
täyteiset maljat pöytääni kannoit; 
maistoin kyllä, ja myönnän kyllä: 
parhainta puolestas kaiketi annoit. 
Maksamatta jos laskuni jää,
    ota laulu tää.

En ylenkatsonut ole sua koskaan 
(en niin hulluksi koskaan tulle), 
niin, sitä paitsi, kiitollisuuden 
melkoisen olen velkaa sulle 
(jos en ehkä sun lahjoistas,
    niin sun oppikoulustas),

kiitollisuuden siit' että luonas 
oppia sain mitä tarvitsinkin: 
puhele ääneen, kuuntele hiljaa, 
aattele hiljaista hiljemminkin. 
Mitäpä nyt aattelen, haasta en, 
    kiitän vain, ja laulelen:

Katso, ma kaikkea antias maistan, 
nyökkään sulle: maljasi, vaari!, 
pehmeä tuolis on, tyttäres auliit, 
hieno on viini, ja kuohuva taari. 
Hiukkasen maistan, hiukan vain 
    kastan huuliain.

Mutt' älä pahastu, jos näet kerran 
tuolini tyhjänä, tuoppini täynnä. 
Aattele: jospa se mies ois kerran 
armaan unosen helmaan käynnä, 
jospa se oikeuden ottanut ois
    vaieta ja mennä pois.