Kesän kukoistivat valkoliljat,
kaihon, kaipuun haavemielikukat.
Saapui syksy, vilu kuolinvaippaan kietoi luonnon.
Mutta liljat seisoi yhä vielä lumivalkeisansa.
Palas yöhyt, liljain rakastettu,
joka kesän kaiken poissa viipyi
liljain valotulvaan nääntyessä.
Suuta anna suuta, suuta, suuta anna, kuiski kukat sille.
Hyriset huulet valkoteriin painui,
syttyi tähdet syksytaivahalle,
helkkyi hallan hopeaiset helmet,
helkkyi helmet, kulisivat kullat, 
kalskahteli kylmän teräskannel,
värjyi yö ja värjyi valkoliljat.
Mutta sarastaissa maa ol' valkee,
hanget hopeisina kimmelsivät.
Kaikki nukkui talven sikiunta.
Oli sielusi valkea liljan kukka,
minä olin yö.
Suutelin kylmäksi uniesi umpun,
kimmelsi tähtien vyö.
Talvisten tähtien,
kylmien tulten haudalla haaveiden.
Mut' ällös sielusi talvea pelkää,
se uuden tuo keväimen.
Oli sielusi valkea liljan kukka,
minä olin yö.