Istui impi lähtehellä,
vieritti suruista virttä
päivän mennessä majoille,
kesähiilun himmetessä,
syttyessä syksyn lampun,
pohjan tähden tuikkehessa.

Huone honkainen humahti,
kangas kultainen kumahti,
syöksähti sylistä illan
tuo kaunis pajarin poika
välkkyvällä varsallansa;
hetteessä hepoa juotti,
naljaeli neitoselle:
"Milloin sie minun omani?"

Saneli ihala impi:
"Silloin mie sinun omasi,
kun sammuu sydänsuruni."

Tuo kaunis pajarin poika
suki orhin sulkkukarvan,
naljaeli neitoselle:
"Milloin sammuvi surusi?"

Virkahteli vieno virpi:
"Silloin sammuvi suruni,
kun minä sininen risti."

Tuo kaunis pajarin poika
riisui ristin rinnaltansa,
naljaeli neitoselle:
"Muistatko minua milloin?"

Heinä himmeä helisi:
"Muistelen minä sinua,
muistatko sinä minua?"

Tuo kaunis pajarin poika
kävi neitosen kätehen,
ristin kaulahan ripusti.
"Silloin mie sinut unohdan,
kun minä punainen nurmi."

Singahti satulahansa,
kultanuolena katosi,
jäi impi imehtimähän
pohjan tähden tuikkehesen.

Tuo kaunis pajarin poika
kulki suurihin sotihin,
tasapäihin tappeloihin;
tuo impi ihalan illan
kulki kaihoten kotihin,
kultaristi rinnallansa.

Tuo kaunis pajarin poika
vihdoin miekkansa veristi
oman veljensä veressä;
tuli portille pyhälle,
munkiksi monasterihin.

Tuo impi ihalan illan
kauan kaipasi urosta,
kesän-mennyttä murehti;
meni miehelle hyvälle,
vaikk'ei varsin mieluisalle.

Tuo kaunis pajarin poika
viallista verta vitsoi
kopin kolkoilla kivillä;
tuo impi ihalan illan
se suki suruista päätä
miehen vieraan vuotehella.

Tuo kaunis pajarin poika
huuti suuressa hädässä,
anoi Herran armahdusta;
tuo impi ihalan illan
oudon liettä liikutteli,
oudon lasta laulatteli,
oudon karjoja huhuili,
oudon väänti värttinätä,
oudon kanssa illat istui,
oudon kanssa aamut astui,
oudolle tilan tekevi,
oudon ääntä kuuntelevi.