Nyt kuulkaa Suomen soitto
    ja laulu luonnikas!
Se kansan hengen immyt,
    maailman oppilas.
Ja Suomen sydänmailla
    sen kansan sydän loi,
Elämän kouluun sieltä
    sen kova koura toi.
Vaan nyt se kauas kaikuu
    ja ihanasti soi.

Sen Suomen sointutaide
    omisti armaakseen
Ja voimavasti painoi
    sen liekkirinnoilleen.
Siin' on se huolitellen
    ja hoiten kasvanut,
On nuoren nousupolven
    suloillaan hurmannut,
On maailmankin mielet
    ja maineen voittanut.

Muit' ennen, Suomen kansa
    on siitä innoissaan,
Ja soinnun tenhotarta
    se kulkee kuulemaan:
Se tuntemansa tuskat
    ja riemut kuulla saa,
Mut taiteen taikakieli
    nyt niitä verhostaa.
Se outo on ja tuttu --
    se kutsuu, tenhoaa.

Sen kehtonsakin luona
    hän kuuli lapsena:
Se luonnon on ja kansan
    elämän kaikua.
Mut nyt se voimakkaammin
    ja suurna ouruaa,
Kun vanha muinaiskannel
    siin' uunna kajahtaa.
Siks siit' on haltioissaan
    tää kansa, kaikki maa.

On haltioissaan, tuntee
    nyt soiton omakseen:
On meidän lasten laulu:
    käy meidän sydämeen.
Ja meissä kielet parhaat
    se tempaa soimahan:
Työvauhti, toimi, tarmo
    nyt näyttää nousevan;
Maa viljan kauniin kasvaa
    ja toivon uhkean.

Se toivo kauas tähtää
    vapaaseen aikahan:
Kun ehjä Suomi soittaa
    ja hurmaa maailman;
Kun kansain liitto kertyy
    valistusviirin luo
Ja suuri kansain kuoro
    ihannesoinnut luo,
Myös sävel Suomalainen
    osansa silloin tuo.

Siis antau, suomalainen,
    omalle luonnolles
Ja maailmalle laula
    vapaasti sydämes:
Sen myrskyt, myötäpäivät,
    sen muistot, toivelmat,
Sen riennot rakkahimmat,
    ihanteet kirkkahat!
Kun sielus aarteet laulat,
    niin parhaas lahjoitat.