Rakastavat II

Tänä yönä on kuunvalo ikkunoiden takana.
Katsomme toisiimme:
silmät ovat sairaat, kasvot kalpeat.
Sinun suusi, sinun suusi
on kuin avautunut huutoon!
Värisevinä, mielettöminä
toisiamme vasten suudellen,
ettemme ääneen parahtaisi.

Kuunvalo on ikkunoiden takana.

Venheemme yllä on suuri valkea kuu.
Lootukset kuihtuvat hiuksillani,
ja sydämeni tahtoo huutaa.
 
Rannalta tulevat läikkyen hullut tuoksut,
puhkeavan bakulan ja mangopuun.
Oi kukat, olen humaltunut huumeestanne!
 
Soutakaamme kauemmaksi, armas,
missä tähdet loistavat yllä ja alla!
Kaukainen huilu soi rakkautta, kuolemaa.

Tuulen laulu ulkona
soi myrskyä ja kuolemaa,
valittaa ranta harmaja.
Ah, armas, mua peloittaa
sun silmäs myrskyntummat,
kuin lieska veres leimuaa.
Mua suojele!
 
Soi huuto luona kaislojen.
Lie lintu yöhön eksynyt,
mi etsii parveansa.
Niin sieluasi etsin nyt,
sen tahdon,
tuulen huminassa sitä suutelen!

Vindens sång hörs utanför
om storm och döden sjunger,
klagande stå strandens träd.
O, kära, jag är rädd för dina ögons
vilda stormar,
som lågor flammar blicken din.
O, skydda mig!
 
Ett rop hörs ifrån vassen.
En fågel har väl vilse gått
och söker nu sitt näste.
Så söker jag nu din själ,
den äga jag vill,
stormen viker och jag kysser den.

Silmiesi hellyys on ylläni
virvoittaen minut,
niinkuin lempeä sadepilvi virvoittaa
janoisen maan.
 
Käsi kädessäsi
loistaen silmiesi alla
kuljen ohi kesän lämpimäin kasvojen,
yli hymyilevän, ihanan ruohon.
Mutta tiedän liian onnellisten kohtalon:
talvi on lähellä,
vain kukka, ei koskaan hedelmää.
 
Nopein askelin,
käsi kädessäsi
loistaen silmiesi alla
kuljen yli ihanan maan,
joka huutaa minua,
kuljen lyhyen kesäni lakkaamatta
niin kuin Lapin aurinko.

Maa kuohuu syreenien sinipunaisia terttuja,
pihlajain valkeata kukkahärmää,
tervakkojen punaisia tähtisikermiä.
Sinisiä, keltaisia, valkeita kukkia
lainehtivat niityt mielettöminä merinä.
Ja tuoksua!
Ihanampaa kuin pyhä suitsutus!
Kuumaa ja värisevää ja hulluksijuovuttavaa,
pakanallista maan ihon tuoksua!
 
Elää, elää, elää!
Elää raivokkaasti elämän korkea hetki,
terälehdet äärimmilleen auenneina,
elää ihanasti kukkien,
tuoksustansa, auringosta hourien –
huumaavasti, täyteläästi elää.
 
Mitä siitä, että kuolema tulee!
Mitä siitä, että monivärinen ihanuus
varisee kuihtuneena maahan.
Onhan kukittu kerta!
On paistanut aurinko,
taivaan suuri ja polttava rakkaus,
suoraan kukkasydämiin,
olemusten värisevään pohjaan asti!