Tunturilauluja I, op. 52

On jänkä aava, jäinen, 
on laiha lettosuo,
kuin silmä itkeväinen,
se maasta katseen luo.

Sen pohjamalmi surren 
vain joskus helkähtää
ja niin kuin huulta purren 
taas sitten vaiti jää.

Mun rintani on aivan 
kuin jäinen jänkä tuo,
vain joskus vuoksi vaivan 
sen malmi soinnun suo.

Tunturilähde, kirkas ja syvä,
niinkuni lapsi kaino ja hyvä.
Tuutuna tumma kallion lovi,
hoivana hellä maaemon povi.
Lintujen laulu ainoa huvi,
valtias unten valkea suvi.
Tunturilähde, kirkas ja syvä.

Kuin tunturilla puro hiljaa helää
ja luopi kultatähkät pajurukkaan,
niin sinäkin, sä Laulu, saatat kukkaan
sen ihmismielen, jossa kaiho elää.

Ja siksi kiitän sua, Laulu hento:
sä siunaat kaihonkukin elämäni,
sä helkyt silloinkin, kun edessäni
on syksy, jolloin uupuu verten lento.

Tunturille mennä tahdon, 
sinne mieli halaa,
siellä tuuli tuivertaapi, 
päivän lieska palaa.

Tunturille mennä täytyy 
sinne vetää veri.
Siellä soivat taaton virret, 
poika jotka peri.

Tunturille mennä tahdon, 
tahdon korkealle.
Sieltä katson niinkuin kotka 
kauas maailmalle.