Sininen ovi. Laulusarja Katri Valan runoihin

Tänään kulki ratsastaja majani ohi,
kuin valkoinen liekki oli hänen hevosensa.
Hän katsoi minua mustin silmin,
ne olivat kuin yöllinen metsä,
joka palaa.
 
Särjin tänään kauneimman ruukkuni,
itkin sitä katkerasti.

Heräsin askeliin.
Joku seisoi ovellani
ääneti katsellen minua.
Näin vain mustien silmien huumaavan tulen.
Täynnä ihanaa kauhua
tahdoin paeta, tahdoin syöksyä pimeään,
ennen kuin koko olemukseni
oli palanut tuhkaksi.
 
Silloin hän puhui,
ja minä kumarruin hänen sanojensa alle,
kätkin pääni, taivuin kuin puu,
kun kuuma samum käy ylitse.
 
”Näin sinut erämaahan lähtiessäni.
Siitä saakka on sydämeni ollut kuin janoinen eläin.
 
Sinä olit ainoa lähde,
sinä olit tuoksuva virta.
Koko erämaa lauloi sinusta.”
 
Huusiko joku aavikolla riemusta tukehtuvana?

Minun majani on erämaan laidassa.
Sen on nähnyt vain aurinko,
joka nousee aavikon hiekasta,
sen ovat nähneet villien gasellien
ja lintujen ihanat silmät.
Siellä hengittää minun nuoruuteni
onnellisena kuin  kukka,
jonka kuvussa kastepisara
heijastaa tähteä.

Seison nojaten nuoren gasellin kaulaan.
Katselemme, kuinka puolikuu kohoo
mustien vuorten takaa.
Se on kuin kylvystä nouseva jumalatar,
joka kietoo jalkansa
ohueen pilveen.
Sen alla on suuri erämaa vaiti.
Satakieli on virittänyt pienen tamburansa,
sen laulu leijaa kuin hopearihma
sinistä kupua kohden.
Kaikki tähdet ovat pysähtyneet kuuntelemaan.

Yöllä on varmaan joku jumala
kulkenut puutarhassani:
Kaikki unikot ovat auenneet.
Tuskin uskallan astua ulos,
pelkään palavani pienissä liekeissä.
Linnunlaulun huumaava helinä
kuin salaisen suihkulähteen pisarat
putoaa helmeillen ylitseni.
Oi aavikon tuuli,
vie kauas minun itkevä ja naurava sydämeni!

Tänä yönä on kuunvalo ikkunoiden takana.
Katsomme toisiimme:
silmät ovat sairaat, kasvot kalpeat.
Sinun suusi, sinun suusi
on kuin avautunut huutoon!
Värisevinä, mielettöminä
toisiamme vasten suudellen,
ettemme ääneen parahtaisi.

Kuunvalo on ikkunoiden takana.

Kaikkien rajujen hyväilyiden muistot
ovat pudonneet päivien taa.
 
Mutta kerran
suutelit hiljaa otsaani
lähtiessäsi luotani
lempeässä lumisateessa.
Ja ympärillämme oli valkoinen hellyys
niin ihana, niin itkettävä.
 
Sen hetken muisto
puhkeaa sinisinä iltoina
kuin hiljainen kukka
täynnä särkyvää tuoksua,
ja sydämeni täyttää
vain värisevä hyvyys.