Lauluja sekaköörille vuoden 1897 promotioonikantaatista

Me nuoriso Suomen, me riennämme nyt
mert' uhmomahan elämämme,
jo päivönen armas on selkeynyt:
Hei soutamahan venettämme!
Käy, veikkoni, kiinni jo airohon, käy
ja siskoni kulta, sa auta -
Ei valkamorantaa siintävän näy,
sitä kotvahan emme me sauta.

  Nyt littohon vaan:
  ei syntymämaan
  saa onnea unhota koskaan,
  jos mimmoinen lie
  elon kirjava tie,
  jos onnehen taikka turmahan vie!

Nyt ois opas oikea tarpehesen,
opas taitava taikeilla teillä -
Ken määrähän viepä on matkuehen?
Miks' lapset kiistäisi keskenään,
Ken parhain lempivi äitiään?

  Kuink' onkin retkemme riemuinen,
  jos rauha on rakkaanamme!
  Me vieremme maahan vieraasen,
  joka väikkyvi vastassamme:
  Sen ratto on rannalla vieraan maan,
  kell' ystävä onpi matkassaan.

Veno kupliksi vesille,
lumpehiksi lainehille!
Tuuli, purtta tuudittele,
ahava, aja alusta
sille maalle mairehelle,
niemelle nimettömälle,
josta saalis saatanehe,
onni otettanehe.

Meri on suuri soudettava,
taival pitkä taittetava!
Tuimat on elämän tuulet,
ankarat elämän aallot.

Ellös vainen, polvi nuori,
kalevaisen kansan ponsi,
ajan aalloille ajako,
merelle elämän menkö
ilman tiedon tietämättä,
ilman taidon taitamatta.
Tieto on miekkoja terävin,
totuus on kaiken tiedon juuri.

Oi toivo, toivo, sa lietomieli,
oi ällös, luotani lennä pois!
Jos ootkin liehuva, liukaskieli,
en sittenkään sinun mennä sois.

Oi perho, perho, sa kultasiipi,
sa luoksein' ainiaks' jää, o jää!
Kun konsa mieleeni murhe hiipi,
sen kuvitantasi poisti tää.

Montapa elon merellä
sattuvi poloa suurta,
vaan sa nuoriso vakainen
silloin luota Luojahasi:
Luojall' on onnen ohjat;
Jumalass' on juoksun määrä,
Luojass' on lopun asetus.

Jalo toimi ja korkea tieto on vaan
avun auer ja sammuva sainio maan:
kuva vaan utuinen
valon taivahisen!
Yli maan viriääpi sulo tähtien vyö;
Sepä verhovi maan, miss' ei yllätä yö;
Se on autuaan asuinmaa Jumalan.

Soi kiitokseksi Luojan,
sa laulu hentoinen,
tään kaikkeuden tuojan
ja suojan ainaisen!
Hän taitavasti toimii,
ja vaalii luontoaan,
ja hellämielin hoimii
maailmaa tuolta taivaastaan.

Hän säät ja ilman säätää
ja aallot tainnuttaa
ja hyisen hallan häätää
ja viljaa vartuttaa.
Hän onneen meidät ohjaa,
jos joutuu johdantaan,
tuon lemmen äärtä, pohjaa -
ken pystyy tuota tutkimaan!

Tuule, tuuli, leppeämmin,
missä köyhä raataa,
viluissaan tai palavissaan
kotapuita kaataa.
Tuulen leyhkät, virsin vienoin
köyhää tuuditelkaa:
köyhä työst' on uupunut,
ei siedä univelkaa.

Laulakaa, te pienet linnut,
köyhän pihapuissa:
Ilo köyhään ilmeneisi,
tuntuis rintaluissa.
Hellytelkää köyhän mieli -
sitä köyhä soisi:
köyhä on luotu laulajaksi,
köyhä laulun loisi.

Soita, salo, kanneltasi,
viihdä köyhä mieltä,
harvoin köyhä lemmen saa,
vaan usein luista kieltä.

Lemmitelkää, kukat pienet,
köyhän lasta kaitaa,
köyhän laps' kun marjotiellä
astuu ahon laitaa.
Läikkyelkää, lahden laineet,
köyhän kotaan asti:
köyhän sydän läikehtisi
siitä sulommasti.

Hohda vielä hopeammalle,
virran välkkypinta:
Hopealle siitä hohtuis
köyhä-raukan rinta.

Oi lempi, sun valtas ääretön on,
Sa Luojan leppoisa lapsi!
Kun mieli on seijas ja saastumaton
ja viel' ei harmennut hapsi,
Sä syttös syämehen meidänkin
ja auvoa rintahan anna
ja meidät onnelan saarosihin
sinä siivin sikkisin kanna!

Tuolla väikkyy koivujen alla
rannalla aaltojen suutelemala,
syntysuojani tuo kultainen.
Siellä aukes' silmäni ensin,
sieltä poies maailmaan lensin,
salliessa siipien.
Oi, mi lempi on leppoisempi,
kuin emon armahan altis lempi,
lämminnä kestävi lempi moinen -
liehuvi, räiskyvi lempi toinen,
usein seurappi pettymys.

Kuin virta vuolas, niin vapauden vuo
käy halki haittain eikäpä esty vaan,
jos kuinka valta, viekkauskin,
rientoa koittaa riistää siltä.

Nuo vetten orhit, vankamot vaahtosuut,
kun niitä kosken telkimet kahlitsee,
ne hirnakoiden, hyrskyellen
korskina kuohuvat poikki paatten.
Ja voitokkaina vyöryvät eellehen
tuonne poispäin työntyvät tyynelään,
miss' armahaiset rauharannat
päilyvät kirkkaan virran kalvoon.

Niin hetkeks hiltyy myös vapauden vuo,
jos siltä pakko pystyhyn taittaa tien,
mutt' kohta voimin kahtamoiduin
korskana katkovi sorron salvat.
Sen lyy on tyynehen lahdelmaan,
miss' oisi turva taattuna soutajain;
miss' ihmiskunnan rauha väikkyy
kaukana kuin kesäpilven rusko.

Oi, kallis Suomi, äiti verraton
sun onnes onni meidän olkohon!
Tää vala, veikot, siskot vannokaamme:
Sa parhaan lempemme saat, syntymaamme!
Jos lapses ken sua inha-iskuin lyö,
sen kuiluhunsa nielköön hornan yö;
vaan Sinä Suomi, Pohjan tähti kirkas,
käy eespäin, loista: valkeus on virkas!
Loista, loista Suomenmaa!