Oi uni, taivaallisen suloinen uni! Sinusta
minun täytyy kertoa puuttomille tuntureille,
kunnes niiden riitasointuihin tottunut kaiku unohtaa
tuskanhuudot, jotka on minulta kuullut,
ja totuttelee itse toistamaan hämmentyneen
vaeltajan ilonpurkauksia hänet kohdatessaan. –
Hillitse toki, metsä, hiljaista suhinaasi!
Ja puro, unohda hetkeksi hilpeä juoksusi!
Ja, kalliot, kohottakaa harmaat huippunne!
Ja lähiseudun kaikki henget, kuunnelkaa – kuunnelkaa!
 
Oli ilta, Pohjolan kesäilta,
ilta, jolloin aurinko ei käy levolle
maa-emon syliin, vaan tyytyy suutelemaan häntä,
ja kiiruhtaa taas ylös päivän riemuihin;
oli ilta, – aava länsi lepäsi
ja uinui kulta– ja saframimeressä,
ja idän vihreiden kukkuloiden yllä uivat
kuin ruusutarhat tyvenessä sinessä
kirkkaiden purppuraläikkäisten pilvien laumat.
 
Kasteesta nauttien ja mielihyvää tuntien luonto oli vaiti,
ja minä – minä vaelsin sen ihmeiden keskellä,
yhtä vaiti kuin sekin. Surua en tuntenut,
mutta tiedostamattani asui sydämessäni
mykkä tuska, joka metsästäjän luodin tavoin
pysyy kotkan rikkiammutussa kyljessä.
Mutta kun se sitten istuu kallion huipulla
ja sekoittaa siellä vertaan auringonsäteisiin
silloin se tuntee rinnassaan tuskaa,
mutta ei tiedä, mistä se johtuu, eikä
milloin se loppuu; niin minäkin täynnä kaipuuta,
jota en ymmärtänyt, arvoitus se minulle oli,  hoipuin
itseeni sulkeutuneena kukoistavalla vainiolla.
 
Äkkiä kuulin jostain kaukaa hiljaista ääntä,
kuin joku olisi kevyesti näppäillyt luutun kieliä,
soinnukkaana se kantautui korviini ja kuoli pois.
Minä kuuntelin. – Vielä uusi sävel, vielä
luutun kahlitsemien henkien huokausta,
ja sitten vain rauhaa, hiljaisuutta kaikkialla,
niin kuin illan valossa kylpevällä ulapalla,
kun veden liike vaihtuu peilipinnan hohteeksi.
 
Yhdellä iskulla haihtui tuskani pois,
mieleni oli taas kevyt kuin kukallakin,
kun taivaankannen lähteet ovat vuotaneet kuiviin
ja taivas kyynelten jälkeen kirkastuu,
mutta tiedostamatonta oli iloni, niin kuin kukankin.
Huoleton kaipuu ajoi minua kohti seutua,
jonka sylistä nuo suloiset äänet tulivat.
Kiiruhdin sinne kuin siivillä
ja kuuntelin, ja kuuntelin uudestaan ja uudestaan.
 
Niin saavuin puistoon, jossa puut vieri vieressä
kohottivat vihreät kilpensä torjumaan valon nuolia,
eikä iltatuulen henkäys yltänyt
raikkaan pyhäkön viileään hämärään.
Mitään merkkejä ihmisen läsnäolosta ei siellä näkynyt,
ei jälkeäkään röyhkeistä, raiskaavista käsistä,
jotka asettavat töidensä jäykän kruunun
kukoistavan luonnon raunioille.
 
Kaikki kasvit kukkivat parhaimmillaan,
kaikki puut koreilivat kesäisessä juhla-asussaan –
ilman höyhenpukuisten lasten parvi
istui siellä unelmoiden lehvien keskellä,
ja laulukin torkahti niiden kielillä.
Minä pysähdyin, en enää tiennyt mistään
kärsimyksestä, mieleni oli tyhjä ajatuksista;
tunsin olevani kuin laiva merellä,
kun mikään hyökyaalto ei lyö sen kylkeen
eikä mikään tuuli täytä sen velttoja purjeita.
 
Mutta nyt – nyt soi taas se taivaallinen ääni,
ja äkkiä helisivät luutun kaikki kielet
rikasta, juhlavaa harmoniaa, johon pian
yhtyi naisäänen melodia.
Mikä äsken oli vajonnut uneen, säpsähti hereille:
Jokainen lintu avasi suunsa laulaakseen,
puiston jokainen lehti vavahti, ja sateena
valui maahan kastetta kaikista kukista.
Ja minä, minä kuulin äänen niin läheltä
ja tunsin sen, – se oli Minnan ääni.
 
Mutta jos kerran olet seissyt sumun viittaan käärittynä
kukkulan laella, kevään syleilemänä
juopunut ruusuntuoksusta, vaikka et
nähnytkään punaisia maljoja, joista se virtasi
ja kylvettänyt jäseniäsi lämmössä,
jonka lähde oli piilossa katseeltasi,
ja nähnyt ohimenevän myrskyn karkoittavan
kevyen usvan, nähnyt vuoren ja laakson
vaivihkaa kasvavan esiin muodottomuuden keskeltä,
ja kirkkain silmin iloisena
ystävät, jotka olivat äsken tuottaneet sinulle mielihyvää,
silloin ymmärrät, mikä olin ja millaiseksi muutuin
samalla hetkellä, kun kuulin Minnan laulavan.
Sillä mitä olinkaan kärsinyt, mitä näinä pitkinä vuosina
suloisena nauttinut ja kokenut autuaalliseksi,
olikin kirkastunut hohteeksi sielussani,
ja rakkaus kulki korkealla kuin aurinko.
 
Sydämeni valoa tulvivasta Paratiisista karkoitin
vain yhden ainoan ajatuksen:
Että Minna, Minna kuului jollekin toiselle.
Minä tunsin vain oman autuuteni, tiesin vain, että
hän ja minä olimme tässä maailmassa – en muuta,
kun riemusta haltioituneena juoksin
sen lyhyen matkan, joka vielä meidät erotti
ja lankesin polvilleni hänen jalkojensa juureen.
 
Mutta hän ei pelästynyt, ei hämmästynyt, vaan
katsoi minua niin hellän luottavaisesti hymyillen,
kuin jo kauan olisin ollut hänen luonaan;
hän katsoi minua niin kuin lapsi suojelusenkeliään,
kun äiti on sijannut kehdon pehmeäksi ja unessa
saa kohdata sen vanhan tutun.
 
Luuttu ei enää soinut. Emme vaihtaneet
ainuttakaan sanaa, emmekä huokaustakaan:
Mutta pitkin kevyttä siltaa, jonka katseemme
olivat sydäntemme taivaiden välille rakentaneet,
kulki Rakkaus tuhansissa muodoissaan,
valmiina vaihtamaan hyväilyjä ja asuntoakin.
 
Niinpä sylit eivät enää karttaneet toisiaan eikä suu
torjunut suuta, minä lepäsin hänen käsivarsillaan
ja tunsin hänen povensa aaltoilun,
ja join kyynelten kastetta hänen poskiltaan
vaivuin intohimon valtaan – ja heräsin.