Läksin minä kesäyönä käymään
Siihen laaksohon, kussa kuuntelin päivää,
     Kussa lintuset laulaa,
     Metsäkanatki ne pauhaa,
Siellä sydämeni etsi lepoa ja rauhaa.

Katsoin minä alas vetten puoleen,
Näin rannalla tytön kauniin ja nuoren,
     Joka istui ja itki,
     Katsoi aaltoja pitkin,
Ja hän oli surullinen joka hetki.

"Mitä itket sä raukka rannalla yksin?--
Kun silmistäs vedet vuotavat nytkin.
     Mikä tuska ja vaiva
     Sinun syäntäsi kaivaa?
Eikä anna sydänyölläkään hoivaa."

Hän vastasi: "Sepä suru mua vaivaa,
Kun ei koskaan tule takaisin se laiva,
     Kussa kultani kulki
     Poikki aaltojen julki,
Minun jätti ja surun syömehen sulki.

 ... 

Ja hän katseli vähän aikaa vielä,
Näki aalloilla pilven punertavan siellä;--
     Pilvi ei ollut vainkaan,
     Tunsi kultansa laivan--
Ylistetty nyt luoja maan ynnä taivaan!