Läksin minä kesäyönä käymään
[Sihen laksoon]1, kussa kuuntelin päivää,
     Kussa lintuset laulaa,
     Metsäkanatki ne pauhaa,
[Ja mun syämeni]2 etsi lepoa ja rauhaa.

Katsoin minä alas vetten puoleen,
Näin rannalla tytön [kauniin]3 ja nuoren,
     Joka istui ja itki,
     Katsoi aaltoja pitkin,
Ja hän oli surullinen joka hetki.

"Mitä itket sä raukka rannalla yksin?--
[Ja sun silmistäsi veet vierivät]4 nytkin.
     Mikä tuska ja vaiva
     Sinun syäntäsi kaivaa?
[Ei anna syänyölläkään]5 hoivaa."

Hän vastasi: "Sepä suru mua vaivaa,
Kun ei koskaan tule takaisin se laiva,
     [Jossa]6 kultani kulki
     Poikki aaltojen julki,
Minun jätti ja surun [syämehen]7 sulki.

Jo nyt outellut olen viikkoa kaksi
Juuri tyhjään, näy ei tulevaksi;
     Mikä mahtanee olla!--
     Jopa taisiki kuolla,
Vain on vankina meren toisella puolla."

Ja hän katseli vähän aikaa vielä,
Näki aalloilla pilven punertavan siellä;--
     Pilvi ei ollut vainkaan,
     Tunsi kultansa laivan--
Ylistetty nyt luoja maan ynnä taivaan!