Ulapan hopeisella tarjottimella näkyy
illan värien haalistuessa  pilkku:
se on pieni, vihreä ja sievä saari,
jolla kasvaa hopeapoppeleita ja pajuaitoja.

Mitä enemmän mieleni herkistyy kohtaamaan
kesäöiden viileän rauhan,
mitä paremmin ajatukseni onnistuu purkamaan
minut irti raskaiden huolten sekavasta vyyhdistä,
sitä kätketympään paikkaan rakennan majani,
sinne missä lehvästö tiheimmillään suojaa.

Kaikki, mitä mieleeni mahtuu, olkoot 
lykkääntyneitä toiveita, haihtunutta uskoa
tai onnea, jolla ei koskaan ollut tilaa kasvaa,
kaikki se juurtuu ja orastaa,
se työntää esiin versoja ja tekee hedelmää,
ja rakkaus saa minun kovuuteni taipumaan,
ja voittoisana se lopuksi kietoo
punaisen lankansa jaloon elämään,
jota ei päivän riidat enää pysty sotkemaan,
vaan se juhlii täydellistymistään.

Suviöiden viileässä rauhassa,
kokonaan piilossa pajujen ja leppien alla,
siellä minä taon  kirkkaimmista sävelistä sillan
maailmaan, sen suruun ja tuskaan.
Ja rauhaton touhotuskin pysähtyy kulussaan,
turhuus nyökyttelee päätään ja ylistää lauluani:
„Kuulkaa, kuulkaa! Se on satakieli“