Ilma on raskas ja päivä kuuma.
Nummea pitkin minun oli vaellettava,
poika toisella käsivarrellani,
harppu toisella,
soitosta väsynyt harppu,
hiekkaisen tien uuvuttama poika.
Levätkää kunnolla, sen suon teille,
harppu ja oma Gunnarini.

Nyt kuusien ja mäntyjen muodostama
peninkulmien laajuinen temppeli
avautuu viileine varjoineen,
ja minä kuuntelen, miten
puro solisee puhtaana ja kirkkaana,
tikli visertää oksallaan,
hämärä hongisto hyräilee
pikku Gunnarilleni.

Päivä kuolee pois, kostea tuuli
henkäilee pellon sarkojen yllä,
ja poikani suloinen poski
nojaa omaa poskeani vasten.
Tummuneen taivaan tähtisoihdut
vilkuttavat: "Gunnar, tule luoksemme!"
Suloiset enkelihuulet 
kuiskaavat: "Sinä, meidän Gunnarimme!"

Erämaan syvyyksistä
kumpuaa esiin paljon lähteitä.
Yksi on katkeranmakuinen mutta terveellinen:
se on surun lähde.
Kyllähän minä tiedän, rakas ystävä,
että siitä lähteestä on juotava,
mutta synnin lähteiltä
suojelkoon Jumala Gunnaria.

Kuusi kasvoi väkevänä ja suorana
ja lempeästi se kosti
lumenpeittämän katon alla
sille, joka sen kaatoi,
takkatulen valolla ja lämmöllä.
Minä pyydän, että Jumala soisi
laulajanpojalle, Gunnarilleni
vahvan kasvun ja jalon kuoleman.