Länsilinnan lauluja

Maalaan kirjaimia. Yksinäistä, hiljaisuus.
Meren lailla aaltoo bambu. Helmiketjun siveltimein luopi,
kuultoon paperin, kuvaa säkeen, jonka hetki tuopi.
Kuin lumeen kylvettäisi luumunkukkain kirjavuus.

Naiskainalonko kuopasta ei haihtuis pois
lemu mandariinin? Kauan paistettako voisi hanki kestää?
Voisinpa nää säkeet unhoon haipumasta estää,
ikuinen jos niissä tuoksu nuori ois!

Jo tuhkaks paloi kynttiläni, liikahda ei vesi,
yön kylmä tuuli herää hiljaa, kauhu peltoon pesi.
En nukkua voi, mieleni täyttää outo kevätlumo,
kuun luoma liikkuu ikkunassain kukkavarjoin kumo.

Käy linnanpuiston lootuskukkain yli
jo illan vieno tuuli väreillen.
Y ön hiljaisuuteen hiipii kuningas:
on pehmyt kuistin sikkipatjain syli.
Niin Si-shin tanssi käy kuin tähtien,
kuin itse kauneuden,
hänen muotonsa on, niin somasti hän hymyy.
Pian raukeus jo jäseniinsä lymyy,
pian lanteisiin ei liike luonnu, hyppy askeliin,
ja kuninkaansa viereen riutuin vaipuu.
Soma Si-shi jo uniin ihaniin.

Jo rastaan laulut puistoon hiljenevät,
yöperhosten tanhut tiellä käy.
Tiedän kyllä, että häipynyt on kevät,
vaan vielä vaunujaan ei kuulu, näy.

Hibiscus-loistoon polku houkuttaisi
luo virran luhtarannan kämmekkäin,
vaan enhän tiedä, kimppuni ken saisi,
hänet vieras maa kun vei ja yksin jäin.
Ei mieleni tee kukkain loisteeseen,
vaan kotiin kutsuu polku hämärtyvä,
Luo välillemme eron juopa syvä
jo vanhuudesta karvaan aavisteen.

Kaukaa vilkuttaa
tähti paimenen
tähteen rakkaan
kutojattaren.

Kädet hentoiset
liikkuu ees ja taa,
helskää kangaspuut,
käämet solajaa.

Aina illoin, kun
päättynyt on työ,
kuumat kyyneleet
kohta näkee yö.

Heljään houkuttaa
linnunradan tie,
kohti paimenta
välkevirta vie.

Mutta virta ei
johda toisen luo,
mykin katsein vain
kaukaa nähdä suo.