Aurinko laskee ja pilvet vaeltavat surumielisinä
pois yli kuohuvan järven, yli humisevien metsien hämärän.
Lokki kirkuu autiolla saarella,
haukka asuu kallionkolon suojassa:
väsyneenä metsästämään se on kätkenyt nokkansa
siiven sadekuurojen kastamiin höyheniin.

Auringon laskettua pimenee yhä enemmän nummen honkien yllä,
pimenee vuorillakin, missä puro hapuilee tietään kanervien ja sammalten seassa.
Kalvakan keltaisena viipyy kultainen kajo
läntisten kukkuloiden yllä,
päivän kuiskaavat jäähyväiset haihtuvat
surullisina tiheneviin varjoihin.

Kallioille valuva sade kertoo surullisia tarinoita,
jotka ovat syntyneet maata kiertävien pilvien mystisistä ajatuksista,
järven rantaa vasten murtuvat aallot
kohisevat synkän kohtalon tahdissa;
tuskasta kammottavasti värisevät äänet
ulvovat myrskyssä metsän syvyyksistä.

Yksin autiolla seudulla, kosteaan kallioon nojaten
seisoo lumoutunut vaeltaja kuunnellen ja nauttien.
Tunteeko hänen sielunsa olevansa sopusoinnussa
laulun kanssa, joka kohoaa tähdettömään yöhön?
Kuoleeko hänen ikävänsä kuin hiljainen sävel
syksyn valtavassa surulaulussa.

Muistatko, miten kimmeltävät aallot huokailivat, kun päämäärä, jonka ne saavuttivat,
olikin vain maallinen rannikko eikä ikuisuuden ranta?
Muistatko, miten surullisina tuikkivat taivaan ikuiset tähdet?
Voi, katoavaisuus on niidenkin osa lopun tullessa.
Muistatko hiljaisuuden, kun kaikki oli vajonnut ikuisuudenkaipuuseen,
rannat ja taivas ja meri, ikäänkuin ne kaikki olisivat aavistaneet Jumalan?

Hiljainen on lehto, hiljainen merikin,
joka äsken suuteli rannalla uinuvaa ruusua.
Iltarusko, joka lempeästi valaisi
temppelikukkulaa, on jo haalistunut;
on hiljaista, uneksuvan hiljaista.

Hiljaiset tähdet kohoavat merestä,
palmujen latvat seisovat hiljaa,
sen jälkeen kun alhaalla myrttimetsässä
tuuli juuri äsken huokaisi ja kuoli
on hiljaista, uneksuvan hiljaista.

Väsynyt najadi on sammaleisella vuoteellaan
vaipunut lepoon uurnansa vierelle
solisevan lähteen äänen nukuttamana:
hänen povensa kohoilee kuutamossa
hiljaa, uneksuvan hiljaa,

kun hän ihanassa unessa näkee
ajan virran kivettyneenä kristalliksi
ja koko maailma, vapaana kaikesta tuskasta
uinuu Isän Kaikkivaltiaan käsivarsilla
hiljaa, uneksuvan hiljaa.

Ilma on raskas ja päivä kuuma.
Nummea pitkin minun oli vaellettava,
poika toisella käsivarrellani,
harppu toisella,
soitosta väsynyt harppu,
hiekkaisen tien uuvuttama poika.
Levätkää kunnolla, sen suon teille,
harppu ja oma Gunnarini.

Nyt kuusien ja mäntyjen muodostama
peninkulmien laajuinen temppeli
avautuu viileine varjoineen,
ja minä kuuntelen, miten
puro solisee puhtaana ja kirkkaana,
tikli visertää oksallaan,
hämärä hongisto hyräilee
pikku Gunnarilleni.

Päivä kuolee pois, kostea tuuli
henkäilee pellon sarkojen yllä,
ja poikani suloinen poski
nojaa omaa poskeani vasten.
Tummuneen taivaan tähtisoihdut
vilkuttavat: "Gunnar, tule luoksemme!"
Suloiset enkelihuulet 
kuiskaavat: "Sinä, meidän Gunnarimme!"

Erämaan syvyyksistä
kumpuaa esiin paljon lähteitä.
Yksi on katkeranmakuinen mutta terveellinen:
se on surun lähde.
Kyllähän minä tiedän, rakas ystävä,
että siitä lähteestä on juotava,
mutta synnin lähteiltä
suojelkoon Jumala Gunnaria.

Kuusi kasvoi väkevänä ja suorana
ja lempeästi se kosti
lumenpeittämän katon alla
sille, joka sen kaatoi,
takkatulen valolla ja lämmöllä.
Minä pyydän, että Jumala soisi
laulajanpojalle, Gunnarilleni
vahvan kasvun ja jalon kuoleman.

Minä tahtoisin olla Intian maassa
ja että Intia olisi oma itsensä;
helmiä sorana ja rubiineja hiekkana
ja linnoja, jotka Akbarin kädenviittauksesta
kuin taikavoimalla kohoaisivat pyhän joen rantaan.

Tahtoisin, että taloni olisi bamburuo'osta,
että länsituuli pitäisi sen viileänä
palmujen varjostaessa ulkopuolelta,
ja että viidakko laulaisi villejä kuorojaan
metsästyksestä ja taistelusta ja parinvalinnasta.

Tyttö, jolla olisi mahonginvärinen iho
ja silkkiä lantion ja rintojen ympärillä,
istuisi palmuihin nojaten tuulelta suojassa
-- minä asettaisin pääni kauniin polven varaan
ja kuuntelisin hänen kuiskeitaan.

Hän puhuisi hiljaa kuin hämärän henkäys
sielujen tuhatvuotisesta matkasta,
Karman taistelusta ja Akasan valosta
ja sammumisen rauhasta Nirvanan talossa
olemassa olevan maailman rajoilla.

Tahtoisin, että sieluni pystyisi irtautumaan
valveillaolon autiolta rannalta,
kylmien, kuivettuneiden silmien pilkasta,
tahtoisin olla unelmieni maan poika,
Intian maan syntyperäinen asukas.